Emäntä on alkanut mäkisemään minun vauhdikkaasta menostani hihnassa. Aina kun vähän säntää, niin se vetaisee minut sivulle, eikä me liikuta minnekään?! Aina muka pitäisi odottaa emäntää, että se viitsisi laittaa koipea toisen eteen. Kuinka rasittavaa. Kesken lenkin tuli nurkan takaa joku todella törkeä uroskoira. Sellainen iso ja uhkaava. Minä yritin sille möykätä, että menisi omille maille kuseskelemaan, mutta taas emäntä rupesi mäkisemään. Antaisi minun hoitaa nämä asiat, kun eihän se akka edes ajattanut sitä röyhkeää rakkia pois mailtani. Ja taas piti muka hillitä itsensä. Voi hyvänen aika. Kun aikani menin rauhallisesti, emäntä alkoi leikkimään kanssani. Sitä perkuleen hihnaa on mukava purra, voi kumpa se katkeaisi joku päivä. Yllätyksekseni me siinä leikin tuoksinnassa päädyimme kentälle, ja pääsin vapaaksi siitä narusta. Vanha piikakin juoksi rinnallani. Siinä rouvassa on jokin kyllä pahasti vialla, kun se ei ymmärrä leikkiä. Aina se vaan suuttuu ja sitten menee hermot minullakin. Pitäisi muka osata käyttäytyä sen kanssa. Emäntäkin on sitä mieltä, ettei piika saisi suuttua minulle. Mutta kyllähän se mäkisee silloinkin, kun minä suutun. On se kumma, kun ei saa tunteitaan purkaa. Vähän siinä kato tunteet kuumeni, niin löysin itseni hangesta. Kuinka hävettää myöntää, että MINÄ jouduin nöyrtymään. Eihän se ole reilua, ollaanhan me kuitenkin MINUN valtakunnassani, jossa pitäisi pelata MINUN säännöilläni? Ärsyttävää niskurointia aina. No mutta enhän minä tietenkään periksi antanut, vaan vähän myöhemmin yritin taas saada sitä piikaa leikkimään, kun en minä tykkää vaan juosta kuin mikäkin idiootti. No se emäntä sitten potkaisi lunta naamalleni! Kuinka töykeää! Kävin sitten tönäisemässä emäntää kysyäkseni, että mikä on homman nimi. Lopulta luovutin sen huumorintajuttoman akan kanssa ja juoksin lopulta sinne tänne - kuin mikäkin idiootti. Loppu lenkki meni taas siinä kamalassa narussa ja taas se emäntä mäkisi hurjaa menoani. Piti taas rauhottua. Tien varrella oli hurjasti uusia viestejä, roskapostia suurin osa. Vain harvoihin jaksoin vastata. Se on rankkaa olla Suurruhtinas, kun viestejä satelee ihan kamalasti. Ei ole muuten aikoihin näkynyt kummankaan rakastajattareni viestejä. Pitääkö minun oikeasti tyytyä Piikaan? Lenkin loppumetreillä äkkäsin, että jos kuljen oikein nätisti ja tapitan emäntää silmiin, saan nameja. Oli muuten kannattava idea, sain niitä monta! Ihmisiä on helppo höynäyttää. Rappukäytävässä Piika meni taas minun edeltäni, ja sekös minua suututti. Yritin sille tokaistakin, että mietipä vähän. Lopulta minä jouduin tulemaan ihan viimeisenä kotiovelta sisälle. Ihmetouhua taas. Kotona sainkin viimeksi keskenjääneen luuni ja söin sitä sillävälin kun palvelijat läksivät jonnekin.
Nyt odottelen, että tapahtuisi taas jotain.
- Peurasaaren Suurruhtinas Tilli
