Kuvassa erittäin sporttinen ja nuorekas minä. Ihan kahden vuoden ikäisestä menisin, enkö? Emäntäni on alkanut puhumaan ikääntymisestä ja minusta tuntuu, että hän tarkoittaa sillä minua. Kuulemma hoikka olomuotoni tarkoittaisi vanhuuden merkkejä. Höpsis, eikö kauniin naisen pidä olla hoikka? Tilli ainakin on alkanut pitämään minusta. Ja minä siitä. Jokin vastustamaton voima meitä vetää puoleensa aina pari kertaa vuodessa. Mutta eikös sekin kerro jo jotain nuorekkuudestani kun juuri kolme vuotta täyttävä pojan kloppi on minusta, yli kahdeksanvuotiaasta kiinnostunut.
No jos oikein tälle raiteelle mennään, niin olihan naapurin kolmikuinen jackrusselin pentukin minusta erittäin kiinnostunut. Ehkä vähän liiankin. Ihana pieni poika, mutta tein sille selväksi, etten minä sekaannu lapsiin. Siinä pennussa oli kyllä luonnetta, sitä ei voi kieltää. Mutta enemmän minä olisin huomiota halunnut niiltä kaksijalkaisilta. Isäntä valittikin äänekkäästä komentamisestani. On siinäkin, kai sitä pitää ääntään käyttää kun muuten ei huomata?
On tässä "ikääntymisessä" kuitenkin hyvätkin puolensa. Ensinnäkin minä saan enemmän ruokaa, kuin Tilli. Toisekseen minulla on muutenkin enemmän vapauksia. Saan tulla kielletylle alueelle, eli keittiöön. Mitä nyt isäntä joskus yrittää minut pois ajattaa, mutta usein turhaan. Niin, ja saan tulla sohvalle silloinkin kun emännällä tai isännällä on jotain syötävää siinä. Isäntä valittaa minun kuolaamisestani yleensä silloin. Höh, kyllä sekin kuolaisi jos tungettaisiin suklaata nenän eteen, eikä sitä saisi syödä. No, eihän se kovin naisellista ole, mutta minä vain satuin nuoruuteni viettämään kuolaavien koirien kanssa.
Toisaalta kun miettii tätä vanhenemista, niin minähän olen itseasiassa onnekas. Minussa ei vanhuus näy, olen yhtä kaunis kuin aina ennenkin. Vähän niinkuin ne Hollywoodin tähdet. Ilman kauneusleikkauksia tosin. Olen väsymätön ja sporttinen kuten Madonna, yhtä äänekäskin.
- Patu, tai tänään oikeastaan Pamela
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti